Raukea sunnuntaipäivä

Olin viettämässä raukeaa sunnuntaipäivää hyvässä seurassa, kun sain kutsun Vikingin terminaaliin. SDP:n puoluehallitus oli rantautunut lyhyelle visiitille ja kaipasi jonkun suomalaisen näkemyksiä Ruotsin menosta. No eihän siinä auttanut muuta kuin nousta ylös, vetää rytkyt päälle ja pyyhkäistä satamaan. Harvoinhan sitä pääsee keskustelemaan moisessa seurassa, jolla on suora päätäntävalta moniin uudistusta kaipaaviin asioihin. Jos se maksaa raukean sunnuntaipäivän, niin menköön (niin vaikeaa kuin se olikin).

Keskustelussa minua pyydettiin tarjoamaan ”ulkopuolisen” näkemyksiä organisaatio- ja järjestöuudistumisesta Ruotsin näkökulmasta.

Uudessa ympäristössä ihminenhän katselee asioita vähän lapsenomaisesti: kokemusta tai tietoa menneestä ei ole, mutta toisaalta on myös vapaa menneisyyden painolastista. Näin ollen voi huomioida asioita, joita konkarit eivät välttämättä tule ajatelleeksi. Ja minä kun olen tuskin keskenkasvuinen puoluetoiminnassa, osa tauluistani on edelleen kahden kuukauden asumisen jälkeen kiinnittämättä Tukholman kämpässäni (puhumattakaan uuden Ikea-pöydän kasaamisesta), ja katselen vielä kaiken lisäksi Suomen poliittista elämää täältä Lahden toiselta puolelta, niin minulla on tosiaankin jonkinlainen ulkopuolisen tuntuma sekä puolueen, Suomen että Ruotsin asioihin. Enkä minä näkemyksiäni tapaa omanani pitää, varsinkin jos niitä varta vasten pyydetään esittämään.

Kolme asiaa nousivat tilaisuudessa esille.

Ensimmäinen oli vanha tuttu työryhmäuudistus, jota tässäkin blogissa on käsitelty. Ruotsin SDP:ssä nostetaan kerta toisensa jälkeen ja käytännössä kaikissa keskusteluissa heidän uudistettu työryhmärakenteensa erittäin keskeiselle sijalle puolueen uudistumisessa. Voimavarat keskitetään neljään julkiseen ryhmään, joiden toimintaan puolueen jäsenet voivat eri tavoilla osallistua. Kyseessä ovat siis ajatushautomot, joiden tehtävänä on miettiä tulevaisuuden politiikkaa. Näin avoimuuden ja jäsendemokratian vaatimukset poliittisessa sisällön tuotannossa täyttyvät.

Yhtymäkohta meidän puoluekokoustyöryhmiimme on niin ilmeinen, että malli otettaneen meilläkin käyttöön. Perinteiseen työryhmätoimintaan kaivataan avoimuutta, jäntevyyttä, selkeitä tehtävänantoja ja tulosvastuuta.

Toinen asia oli poliittinen viestintä. Suomen ja Ruotsin porvaripuolueet toimivat samalla logiikalla. Käsitteitä pyritään määrätietoisesti muokkaamaan ja sisältöjä muuttamaan siten, että ne sopivat porvaripuolueille. Työ ja hyvinvointi ovat nousseet porvaripuolueiden agendalle ja SDP:lle perinteisesti kuuluneet käsitteet vilisevät niiden retoriikassa. Perusideana on kiteytetty viesti ja toisto, toisto, toisto.

Tiedämme yhteiskuntarakenteen muuttuneen siten, että sosiaaliluokalla on yhä vähemmän merkitystä poliittisissa valinnoissa ja äänestyskäyttäytymisessä. Äänestäjät tekevät päätöksiä puolueista muodostuvan kuvan perusteella. Selvää on, että se joka pystyy määrittelemään julkisessa keskustelussa käsitteet, saavuttaa etulyöntiaseman ja on vahvoilla. Käynnissä onkin sota sanoista, jota käydään medioiden välityksellä. Viestinnällisesti tähän ei ole demarileirissä pystytty vastaamaan.

Suomessa demarit hallitsevat kyllä politiikan tekeminen eduskunnassa ja valiokunnissa jne., mutta se unohdetaan, että politiikka on myös sitä, miltä se näyttää. Poliittisen viestinnän tehtävänä on välittää tehdyn politiikan tuloksia äänestäjien tarkasteltavaksi.

Huomionarvoista on, että Suomen demarien viestinnälliset resurssit on mitättömät verrattuna Ruotsin vastaaviin. Kun Ruotsissa on eduskuntaryhmässä töissä 5 viestintäihmistä, meillä on yksi. Eikä maamme nyt niin kovin eri kokoisia ole. Organisatorisesti tämä tarkoittaa sitä, että poliittiseen viestintää on satsattava selvästi enemmän.

Mistäköhän meille saataisiin sellainen oikea viestintäosasto?

Kokoomuksen eduksi on sanottava, että tämä peli osataan – sisältö on sitten ihan toinen juttu. Politiikka ei kauaksi kanna, jos homman ideana on pelkkä spinnaaminen. Historiallisuuden hokeminen ei auta, vaikka sen tekisi kuinka johdonmukaisesti ja koordinoidusti. SDP:ssä suunnan pitää olla sisällöistä poliittiseen viestintään eikä päinvastoin.

Kolmas asiakokonaisuus oli ay-liikkeen ja puolueen suhde. Ruotsissahan on tilanne hyvin selvä. Työväenliikkeellä on kaksi jalkaa: poliittinen puolue ja ammattiyhdistysliike. Ja niillä jaloilla seistään tukevasti.

Suomessa keskustelu on mennyt vallan kummalliseksi, kun jotkut väenvängällä vaativat puolueen ottavan etäisyyttä ay-liikkeeseen. (porvarileirin propaganda on purrut) Tästähän ei ole kyse, vaan Suomessa kaivataan yhteistyön laajentamista. Duunarit ja toimarit ovat nykyajan työväkeä eivätkä toistensa kilpailijoita. Mikä järki siis olisi siinä, ettei Suomen ainoa palkansaajapuolue tekisi yhteistyötä palkansaajajärjestöjen kanssa. Intressit kun ovat samansuuntaisia.

Matkalla kotiin mietin kyllä, kuinka kummallista tämä ihmiselo on. Mihin sitä voikaan joutua ihan äkkiarvaamatta? Mutta keskustelua on käytävä aina, kun se on mahdollista. Oppositiossa asiat on tehtävä itse, ja 12 vuoden jälkeen ei kone välttämättä käynnisty ihan yhdellä yrittämisellä. Kertaus on opintojen äiti, kertoo vanha sanalasku. Näitä asioita on toistettava niin kauan, että kone käynnistyy. Kyllä se vanhakin osaa.

Huolestuneita lukijoita voin rauhoittaa vakuuttamalla, että raukean sunnuntaipäivän keskeytymistä paikkasi erittäin raukea sunnuntai-ilta. ;)

Mika Häkkinen
NUS ry:n hallituksen jäsen