Oletko joskus kuunnellut jotakuta puhujaa, josta et pidä aiempien kokemustesi perusteella pätkääkään? Sellaisen puhujan sanomasta ei paljoa myöhemmin muista, vai kuinka? Entä oletko ohikiitävän hetken ajan harkinnut kokeilevasi jotain uutta ja ihmeellistä, mutta päätynyt samantien toteamaan, että vanhassa vara parempi?
Todennäköisesti vastaus molempiin kysymyksiin on – myös sinun kohdallasi – kyllä.
Minulla oli ilo kuulla viime viikolla Sataman Näkökulmia-seminaarissa useampaakin ajatukset herättävää puhujaa. Alun kysymykseni kumpusivat professori Kirsti Lonkan esityksestä, jossa hänen yksi pääteeseistään oli, että ihminen oppii 99 prosenttisesti vanhojen uskomustensa pohjalta. Aistimiselle, uuden avoimelle vastaanottamiselle jää tilaa näin ollen vain yksi prosentti. Vaikka tämä tuntuu hurjalta väitteeltä, sopii se hyvin arkikokemukseeni. Voin siis uskoa sen todeksi, kun olen nähnyt sen toimivan käytännössä.
Meidän uudistuksia suunnittelevien ja tekevien on kuitenkin hyvä muistaa, että työmme on melko turhaa, mikäli irrotamme ihmisen ja inhimillisen käytöksen ajattelustamme. Koelaboratorio-olosuhteissa moni uudistus ja teoria näyttää hyvältä; sen pilaavat ainoastaan koeympäristöön tuodut ihmiset, jotka eivät käyttäydykään toivomallamme tavalla, vaan niin kuin ennenkin. Tai hitaasti uuteen taipuen.
SDP:n uudistustyössä olen innon ja pelon sekaisin tuntein seurannut joidenkin menijöiden vauhtia. Intoa minussa herättää suuri tekijöiden ja verkostojen joukko, joka nyt on noussut pintaan ja riemumielin määrittää uutta uljasta sosialidemokratiaa. Pelkoa minussa herättää sen tosiasian unohtaminen, että valtaosa kannattajistamme edelleen on ollut melko tyytyväistä siihen, mitä olemme tehneet ja saaneet aikaan.
En kuitenkaan usko, että intomielisimpien uudistajienkaan halu olisi uudistaa SDP:tä niin, että sitä kolme tai kolmekymmentä vuotta tukeneet ja omassa elämässään toteuttaneet karisevat kärryiltä mahdollisimman pian. (Tässä haluan painottaa, että sana "into" on minun mielestäni yksi positiivisimpia suomen kielen sanoja.) Olen myös huomannut, että ns. "vanha kaarti" on halukkaasti antanut tilaa uusille ajatuksille ja tekijöille, eikä niitä ole pyritty torppaamaan sillä perusteella, että "näin ei ole ennenkään tehty". (Tässä myönnän, että aina on poikkeuksia.)
Eiköhän siis pidetä huolta siitä, että kaveria ei edelleenkään jätetä. Olipa hän sitten hyvin verkostoitunut uudistaja tai jäsenmaksunsa kekoon kantava maan hiljainen. Molempia tarvitaan. Muutos on tervetullut ja tarpeen, mutta tehdään se yhdessä, eikä toinen toistamme pois tönien.
Reijo Paananen, NUS ry:n hallituksen jäsen
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti