Ihana Englanti

Ihana Englanti

Olen muutaman vanhan kaverin kanssa tavannut kerran syksyssä käydä Lontoossa fudismatsissa. Seuraava matka on kolmen viikon päästä: Tällä kertaa ohjelmassamme ovat Fulham-Derby ja West Ham-Sunderland -pelit.

Lippujen hankinta peliin tuntuu käyvän vuosi vuodelta vaikeammaksi: Joidenkin joukkueiden peleihin lippujen saanti on ei-jäsenenä käytännössä mahdotonta. Lontoossa vaikeinta on tietysti vielä saada lippuja oman suosikkiseurani Arsenalin peliin. Emirates-stadion jää tälläkin kertaa näkemättä, kun ei oikein jaksanut venyä 200 euron tiketteihin Bolton-pelissä. Highburylle sentään pääsimme kerran vuonna 2002, kun onnekkaan sattuman johdosta saimme ensin kaksi lippua jo Suomessa ja kolmannen kohtuullisen luotettavalta kauppamieheltä stadionilla 60 punnan hintaan.

Englannissa pelipäivä on kokonaisvaltainen kokemus: Siirtyminen pikkuhiljaa puolenpäivän jälkeen stadionille tuhansien muiden fanien kanssa, pari pinttiä matkan varren pubeissa, fish´n chips toisessa ja pelin ennakkopuinti paikallisten kanssa. Ennen peliä vielä kierros fanikaupassa ja ottelukirjaan syventyminen. Joukkueiden odottaminen satojen nimikirjoituksen metsästäjien kanssa, sitä ennen tuomarien saapuminen stadionille (joiden nimikirjoitukset ovat myös varsin haluttuja fanien keskuudessa). Ja sitten vihdoin sisään stadionille, viimeinen olut ennen kiipeämistä katsomoon.

Katsomot alkavat Englannissa heti kentän laidalta. Yleisurheilu ei täällä ole ollut määrittämässä stadioneiden rakentamista. Katsomoissa vierasjoukkueen fanit sijoitetaan aina omaan katsomonosaansa, samoin joihinkin pubeihin on pääsy kielletty vierasjoukkueen faneilta. Laulukulttuuri on voimissaan: Katsomonosat laulavat paitsi joukkueelle, myös toisilleen.

Suomessa tavataan usein liioitella englantilaista katsomoväkivaltaa, ja se on todellakin liioittelua. Maine istuu tiukassa, mutta niin ovat otteetkin mahdollisia väkivaltaisuuksia vastaan. Tämän englantilaiset tietävät. Ja perusenglantilainen kyllä myös kunnioittaa suuresti virkavaltaa: Joitakin vuosia sitten West Hamin hävityn kotipelin jälkeen parisatapäinen kannattajajoukko oli kerääntynyt stadionin lähelle risteykseen hulinoimaan ja vaatimaan valmentajan eroa. Meno pysähtyi kuin seinään ensimmäisen ratsupoliisin karauttaessa paikalle. Pian tämä sama porukka jonotti kiltisti Upton Parkin metroasemalle kilometrin pituisessa parijonossa.

Enemmän jalkapallon epämiellyttäviä lieveilmiöitä olen nähnyt vaikka Ruotsissa, jossa kymmenillä mellakkapoliiseilla oli vaikeuksia rauhoittaa muutamaa metrossa riehunut Bajen-fania.

Pelin (jonka taso ei aina päätä ole huimannut) jälkeen suuntaamme lähipubiin katsomaan seuraava peliä televisiosta. Joskus tätä lähipubia on joutunut etsimään aika kaukaa, koska tiettyjen kuumaksi arveltujen ottelujen jälkeen on pubit jonkun mailin säteellä pidettävä kiinni.

Joka vuosi palaaminen Englantiin tuntuu käsittämättömän hyvältä. Ihana Englanti! Jos elämä Suomessa käy liian raskaaksi, niin silloinhan voisi hakeutua töihin hiilikaivokseen Sheffieldiin ja sitoutua loppuelämäkseen perinteisen Keskiviikon kannattamiseen. Ja Gordon Brownin johtama työväenpuoluekin näyttää porskuttavan neljänteen perättäiseen vaalivoittoon. On tälle konservatiivien voittokululle Pohjois-Euroopassa jo asetettavakin päätepiste.

Matti Hirvola
NUS:n sihteeri